”Mukavaa toimintaa” opiskelun ohessa – kaksoisura-ajatuksia

Viikossa on 168 tuntia, joista urheilija käyttää vähintään 65 tuntia nukkumiseen, 30 tuntia treenaamiseen ja kehonhuoltoon, 20 tuntia kodinhuoltoon ja ruuanlaittoon sekä helposti 15 tuntia syömiseen. Mihin loput 38 tuntia ajasta käyttää on huippu-urheilijan oma valinta.

Kerron tässä blogissa kaksoisurasta, joka saattaa monelle olla vieras termi. Kaksoisura on urheilun kansainvälisesti tunnustettu ajatusmalli, jossa pyritään tukemaan urheilijan opiskeluiden tai töiden sekä huippu-urheilun yhdistämistä. Lisäksi tavoite on tukea urheilun jälkeistä työuralle siirtymistä, vaikka urheilija valitsisi panostaa vain urheiluun.

Minä olen valinnut urheilijaelämän lisäksi opiskelun. Se on tuonut sopivaa vastapainoa urheilulle, vahvistanut luottamusta urheilun jälkeisestä urasta sekä ollut taloudellisesti mahdollista. En käynyt urheilulukiota, koska epäilin kykyäni urheilijana edes hakukelpoiseksi. Sain kuitenkin normilukiossa opettajien avulla opinnot minulle saavutettaviksi ja korvattua poissaoloja. Näin valmistuin lukiosta hyvin arvosanoin 3,5 vuodessa ja missään kohtaa kehitykseni urheilijana ei hidastunut. Tiesin jo, että vammaisena työllistyminen ilman korkeakoulutusta on todella vaikeaa. Joten varmistaakseni sujuvan siirtymisen urheilijasta perinteisiin ansiotöihin oli luontevaa valita kaksoisura korkeakoulussa.

Itselläni on ollut opiskelupaikoilta ja urheiluakatemialta kohtuullinen tuki opiskelussa joustamiseen. Olen kuitenkin kuullut toiselta paraurheilijalta, kuinka keskustelussa joustamiseen yliopistokurssin poissaolokiintiöstä EM-kisojen ja maajoukkueleirien vuoksi professori oli kommentoinut: ”Ei onnistu, mutta hyvä että teillekin järjestetään mukavaa toimintaa!” Tämän jälkeen urheilija pyysi tukea urheiluakatemialta, jonka neuvo oli tehdä parempi suunnitelma opinto-ohjaajan kanssa. Eikö olekin rohkaisevaa korkea-asteen kaksoisuraohjausta?

Entä miten selvitä urheilun ja elämisen kustannuksista, jos yhteiskunnan tuella ja urheilijabrändin markkinoinnilla ei vielä ansaitse tarpeeksi rahaa? Moni aikuinen, jopa paralympiatason urheilija tulee tulokseen, että ainoa vaihtoehto on ansiotyö. Tästä päästään taas kysymykseen, mikä on paraurheilijalle sopivaa työtä? Ei riitä, että työpaikka hyväksyy vammaisen työntekijän, vaan työaikojen pitäisi olla joustavat, kuormitus kohtuullinen ja samaan aikaan rahaa pitäisi saada tarpeeksi. Siinäpä on ”helppo” yhtälö. Lisäksi näkövammaisella saavutettavuusongelmat saattavat lisätä kevyenkin työn kuormittavuutta huomattavasti ja CP-vammaisella hermoston kokonaiskuormitus saattaa tehdä palautumisesta todella vaikeaa.

Niin kauan kuin lajiliitot ja urheiluakatemiat pitävät paraurheilijoita vain kunniamerkkinä ”integraatiotyöstä” ja oppilaitoksille huippu-urheilu vamman kanssa on ”mukavaa toimintaa”, voidaan tulevaisuuden menestyminen paralympialaisissa unohtaa. Haaveilen vielä päivästä, jolloin yhdelläkään lupaavalla nuorella paraurheilijalla ei ole epäilystä hakea urheilulukioon, koska on ”vain” kansallisen tason urheilija.

Antti Latikka

• Ikä: 29
• Seura: Swimming Club Rovaniemi
• Luokka: S13, heikkonäköinen
• Päämatka: 100m selkäuinti
• Paras saavutus: MM-hopea (2017)
• Paralympialaiset: Peking 2008, Lontoo 2012 ja Rio 2016
• Valmentaja: Gerd Büttner
• Seuraa Anttia Instagramissa