"Miten kaunis on Suomen maaseutu!"

Mikä yhdistää reisiamputoitua, tasapainoelinsairautta potevaa, ex-olympiaurheilijaa ja eräopasta?

Pyöräily.

Autoillessani Kouvolaan kävi minulla mielessä, mihin taas olin itseni laittamassa. Tunsin tulevan seurani Minnan ja Miian lähinnä sosiaalisen median kautta, Riston olin sentään tavannut livenä. Nyt olin luvannut lähteä heidän kanssaan pyöräilemään.

Olin lähdössä liikkeelle Paralympiakomitean apuvälinetoiminnalta vuokratulla sähköavusteisella Speedbike Comp CC -käsipyörällä, Miia omalla jaloin poljettavalla Hase Trigo -nojapyörällä ja Minna ja Risto omilla maastopyörillään.

Minna oli paikallisena suunnitellut meille reitin, jonka hän etukäteen sanoi vaativan vähän seikkailumieltä. He olivat Miian kanssa olleet vähän huolissaan miten minä, käytännössä ventovieras, suhtautuisin kaikkiin reitin haasteisiin. Höpö höpö, minähän olin tullut tänne seikkailemaan!

Reittimme lähti liikkeelle K-Supermarketin pihasta ensin pyörätietä, joka pian vaihtui hiekkapohjaiseksi. Ensimmäisessä 90° käännöksessä meinasin mennä käsipyöräni kanssa ojaan, kun se ei ole niin ketterä kääntymään. Nolotti, millaisena tonttuna nämä kokeneet pyöräilijät minua oikein pitävät. Tietoisesti asetin huolet taka-alalle, ei tässä oltu kilpailemassa ketään vastaan. Pääsimme pyöräilemään idyllistä Kymijoen Ulkoilureittiä, mistä osuus Alakylä–Koria–Ruotsula maalaismiljöö punkkerimetsineen tarjoaa parhaimmat palat reitistä. Apilapellot tuoksuivat huumaavasti ja aurinko lämmitti. Ohitimme kukkaniittyjä, viljapeltoja, maatiloja. Miten kaunis on Suomen maaseutu!

Punkkerimetsässä Alakylän Korian puoleisella osuudella hiekkatiet vaihtuivat mukavaksi suurten puiden varjostamaksi kivituhkapoluksi. Polulle oli rakennettu pitkostettuja osuuksia, joista mahtui hienosti käsipyörän leveämmälläkin rengasvälillä. Tuli kokeiltua myös, miten mahtuu koiranulkoiluttaja lapsineen samoille poluille käsipyörän ja nojapyörän kanssa – hyvin tietenkin!

Kohdassa, jossa Pyteränoja laskee Kymijokeen, oli raput alas harjulta, ylityssilta ja raput toiselle puolelle. Risto ja Minna auttoivat minun ja Miian pyörät raput alas ja ylös. Me Miian kanssa kuljimme raput jalan. Ahaa, tämä varmaan oli se seikkailuhenkeä vaativa kohta, ajattelin.

Vähänpä tiesin.

Metsäalue päättyi reitin viralliselle parkkipaikalle Korian sillan ja rautatiesillan kupeeseen (lähin osoite: Läntinen ratatie 286), jossa pidimme nopean neuvottelun, kuinka etenemme seuraavaksi. Edessä oli reittimme vaativin kohta. Reitti haarautuu tässä kohtaa kahteen väylään ja alittaa ylemmässä reitissä ensin rautatiesillan ja sen jälkeen nousee jyrkästi Koriansuoralle kevyenliikenteen väylälle. Alempi vaihtoehto laskee rautatiesillan ja Korian sillan alle lähelle Kymijoen töyrästä kiertäen sieltä ylös. Tällä vaihtoehdolla on jyrkät betonirappuset noustavana ylös, joten pyöräkaluston kanssa valitsimme näistä vaihtoehdoista helpomman, mutta seikkailuhenkisen ja näyttävän.

Tarkoitus oli siis ensin lasketella alas jyrkähkö mäki kaarroksella rautatiesillan alle, sitten saada riittävä vauhti vielä jyrkempään nousuun Korian sillan päälle. Nousu oli vielä irtosoralla päällystetty.

Kämmenet hioten päätin yrittää ylös polkien – enhän vielä tiennyt millainen se oli. Laitoin sähköavustuksen täysille, mutten kuitenkaan ehtinyt saada riittävästi vauhtia ja hyydyin yläosaan mäkeä. Risto onneksi oli valmiina ja hän työnsi pyörääni viimeiset metrit ylös. Oli aika voittoisa fiilis, kun yli pääsin, vaikkakin avustettuna. Yksin en olisi uskaltanut edes yrittää, mutta kannustavassa porukassa on voimaa! Minna jeesasi Miian pyörän taluttaen ylös ja Miia itse tuli ylös jalan tukeutuen keppiin.

Adrenaliinihuumassa matkamme jatkui metsiä ja maalaisidylliä. Ylämäissä jouduin ottamaan reippaasti vauhtia, jotta jaksoin polkea ylös, mutten kertaakaan joutunut taluttelemaan mäkiä ylös. Miian kanssa keskusteltiin, että minulle ylämäet oli vaativimpia, kun taas hän sai poljettua ne ongelmitta, mutta hänelle puolestaan huimauksen puolesta liika vauhti oli haastavaa.

Pyöräilimme Ruotsulan reduttia kohti, ja käännyimme takaisin. Paluumatkalla edessä oli sama Korian sillan alitus toiseen suuntaan. Korian sillalla pidettiin tuumaustauko ja ensin Miia kokeneempana lasketteli mäen hallitusti alas. Minna kulki perässä varmistajana, jos pyörä sattuisi lähtemään hallitsemattomaan syöksyyn, mutta hienosti meni mäenlasku Miialta.

Minua jännitti. Mielessä pyöri kauhukuvat, kuinka minut käsipyörineen saa onkia Kymijoesta jarrujen pettäessä. Kuitenkin tulin tulokseen, että enemmän sitten kotona harmittaisi, jollen edes yrittäisi. Risto toimi minulle varmistajana, joten sydän pamppaillen kohti haastetta. Mielestä tyhjeni siinä hetkessä kaikki muu, kun joutui käyttämään kaiken keskittymisensä omaan suoritukseen. Oli jännä tunne mennä niin jyrkkää reittiä, että pyörä vain liukui eteenpäin vaikka oli jarrut pohjassa. Vaikeimman kohdan ohitettua uskalsi jo hengittää ja lopulta laskettelin mäen alas asti riemusta hihkuen. Olipas mahtavaa haastaa itseään!

Matkamme palasi samaista Alakylän luontopolkua Kouvolankylän kotalaavulle Kymijoen rantaan, jossa evästelimme Miian leipoman lihapiirakan ja trangiakahvien merkeissä, ja keskustelimme syvällisiä mm. sairastamisesta, vammaisuudesta, luontoliikunnasta ja esikuvien voimasta.

Kaikki kiva päättyy aikanaan, niin myös pyöräilypäivämme. Laavulta palasimme takaisin kaupan pihaan, jossa sanoimme heipat ja vannoimme uusinnan nimeen. Hiukset lytyssä, paita hikisenä ja silmät säihkyen autoon astuessani mietin, kuinka taas kannatti ylittää oma mukavuusalueensa ja lähteä rohkeasti uusien tuttavuuksien kanssa retkelle. Niin monta kokemusta rikkaampana!

TIINA NOPANEN

Kirjoittaja on jalka-amputoitu luonnon ystävä. Nopasta voi seurata Instagramissa tilillä @toinenjalkaulkona